Uus tucca! + pari leffa-arvostelua

Nyt oon ollut lomalla ja lähinnä vaan laiskotellut. Eilen käytiin keskiaikaisessa kylässä Pérougesissa, joka oli oikein söpö pikku paikka. Teki oikein hyvää nähdä vähän vehreää luontoa. Paikallinen kasvillisuus on jotenkin edelleen mulle niin eksoottista, että ihailen edelleen maisemia ällistyneenä. Kyllä sitä joskus riittää niin pienet asiat innostamaan... Huomenna olis tarkoitus mahdollisesti käydä Annecyssa ja ainakin sunnuntaina Grenoblessa.

Kävinpä tuossa lähikampaajalla leikkauttamassa tukkaa. Paikka oli ilmeisesti perheyritys, ja suunnilleen ikäiseni poika aloitti hiustenpesulla. Hiuksia pestessä ja kammatessa kävi mielessä, että onko kyseessä joku pikasijainen tai harjoittelija, sellaista rääppimistä ja repimistä oli se käsittely... Ehdin jo päätellä, että josko paikalla ollut vanhempi nainen hoitaisi leikkauspuolen, joten kun sama poika ottikin sakset käsiinsä niin pelko hiipi persiiseen. Leikkaaminen olikin sitten sellaista räpellystä, että aloin jo suunnitella, minne menisin korjaamaan auttamatta karmean lopputuloksen. Mutta sitten kun pääsin vihdoin peilistä katsomaan (kuivattua) kuontaloa, niin sain huokaista helpotuksesta: lopputulos olikin yllättävän siisti. Pieniä "spagettivaikutteita" (hiustuppomaisuutta) löytyy, mutta muuten leikkaus on tasainen. Opiskelijahinta 35 e, ihan ok.

Liikunta tekee hyvää. Eilen vähän jumppasin ja pääsin suorastaan euforiseen tilaan! Se oli lähestulkoon pelottavaa... Pitäisi alkaa harrastaa jonkinlaista liikuntaa ainakin joka toinen päivä. Lisäksi huomasin että pienikin jumppa tekee jo ihmeitä ololle ja ulkonäölle, ei tarvitse rehkiä paria tuntia salilla. :3

Koska en osaa päättää aloittaisinko kirja- vai elokuva-arvostelublogin, uskon että tässä blogissa voin harjoittaa molempia suuntauksia. Siispä: viime aikoina olen katsonut kolme elokuvaa: Ingmar Bergmanin Nattvardgästerna (1963), Les Misérablesin (2012) ja The Great Gatsbyn (2013), joista pelkästään ensimmäisen elokuvateatterissa (muutama viikko sitten Lumières-elokuvafestivaalilla). Koska Les Misérablesin aikana olin kipeä, väsynyt ja mahdollisesti krapulassa, ohitan sen maininnalla, että epämääräisessä mielentilassa saamani ensivaikutelma ei ainakaan sytyttänyt varsinaisesti (en ole esimerkiksi varma, olivatko lauluesitykset tarkoituksella vähän b-luokkaisia, koska tavallaan haluttiin pistää näytteleminen ja näyttelijöiden oma ääni edelle, mikä on omasta näkökulmastani vähän njääh, koska elokuva käytännössä koostuu laulunumeroista ja musikaalielokuvan kontekstissa on vähän tylsää jos ne kaikki ovat enemmän tai vähemmän kuraisia. Noh, ehkä olen vain ahdasmielinen...).

Ingmar Bergmanin Nattvardgästerna (suom. "Talven valoa", wtf? Oma suomennosehdoukseni olisi ollut "Seurakuntalaiset") oli synkkä. Synkkä, raskas ja ironinen. On vaikea tehdä yksityiskohtaista arvostelua paljastamatta juonta. Sanalla sanoen pidin, koska elokuva palautti uskottavasti elämän peruskysymysten äärelle (vau, mitä sanankäänteitä) ja lisäksi ohjaus ja kuvaus olivat intentiivisiä ja pitivät otteessaan. Miinusta hieman liian synkästä, peräti masentavasta teemasta - toisaalta tätä osattiin käsitellä hienosti ironian keinoin - ja hieman liian pitkistä kohtauksista (itse asiassa elokuvan keskivaiheilla joku takanamme alkoi kuorsata, mikä herätti hihitystä koko salissa). Ja tietenkin ainoan varsinaisen naishahmon, Märta Lundbergin, typeryydestä ja avuttomuudesta - hahmo jäi myös melko pinnalliselle tasolle mieshahmoihin verrattuna.

The Great Gatsby oli jotain... no, ennennäkemätöntä. Visuaalisesti elokuva on aivan uskomaton: joka kohtaus on kuin oma maalauksensa. Yksityiskohdat ovat äärimmäisen hiottuja ja uskoisin myös, että historiallisesti totuudenmukaisia. Entäs sitten se juoni? No jaa. Alussa (joka on piiiitkä) ei vaikuta tapahtuvan juuri mitään merkittävää, ihan kuin varsinaista juonta ei olisi laisinkaan. Loppupuoli se sitten onkin vasta melkoista oopperaa: paljon tapahtumasarjoja, joista osa tuntuu aivan irrallisilta. Pääasiassa juoni kuitenkin keskittyy Gatsbyn persoonan ympärille (sen enempää paljastamatta) - kuvaisin elokuvaa kenties psykologiseksi draamaksi. Jo elokuvan keskivaiheilla on myös huvittavaa nähdä, kuinka alun varsinainen "päähenkilö", joka toimii samalla koko elokuvan "kertojana", työnnetään tyystin sivuosaan, enkä tiedä onko hänellä loppupuolellakaan enää repliikin repliikkiä. En ole lukenut kirjaa, mutta uskoisin sen olevan jollain tapaa kokonaisuudessaan koherentimpi. Joka tapauksessa psykologisena draamanakin se on ehkä vähän mukasyvällinen, enkä tiedä onko sillä loppujen lopuksi kovinkaan paljon annettavaa - parasta elokuvassa on ehdottomasti estetiikka ja tunnelma. Elokuvateatterissa tämä olisi ollut varmasti upea kokemus.

Halloween on jotenkin aina ollut mulle sellainen pakkopulla-juhla. Toisaalta esimerkiksi eilen kaupungilla mielikuvituksellisia asuja nähdessäni alkoi itsekin tehdä mieli pukeutua ja laittautua... Esimerkiksi Croix Roussen baarissa (joka oli tietenkin viimeisen päälle Halloween-teemaan koristeltu!) ollessamme eräs papiksi pukeutuneista baarimikoista tuli yllättäen "siunaamaan" juomamme tekemällä ristinmerkin niiden ylle! Haha, kyllä sitä jotkut keksii.