lauantai 16. heinäkuuta 2016

Dekadenssi

Mun elämä on suurimmaks osaksi menetyksiä yksi toisensa jälkeen.

Kai siihen pitää vaan tottua ja sopeutua. Se on ihan mahdollista!!!!!!!

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Kun kaikki ei meekkään ihan niinkuin piti...

Oon ollu aika alamaissa, suorastaan masentunu sanotaan nyt muutaman viikon. Missä on se draivi sillon kun sitä eniten tarvis? Pakko myöntää että tää mun kämppä on pirun masentava ja viime aikoina ei just ole ollut töitä, rahaa, ystäviä, miestä jne. mitä nyt ihminen tarvitseekaan :D vaikka kävinkin Kroatiassa ja Sloveniassa viime viikolla.

Pääsin kolmesta ekasta vaiheesta läpi yhelle isolle softafirmalle, jolla olis ollu kääntäjän paikka Helsingissä. Tiesin kyllä että se kolmas vaihe ei menny kovin hyvin - se oli siis netissä suoritettava koe, joka oli käytännössä pelkkää matikkaa (englanniksi) eikä siitä saanut tietää mitään etukäteen. Oon tässä koko ajan miettiny mikä siinä meni eniten pieleen. Päässä kiertelevät kysymykset kuten "Olenko mä oikeesti vaan tyhmä?", "Mihin mä sitten pääsen jos en tonne jonne mulla oli kuitenkin pääpiirteissään oikea tausta (koulutus, työkokemus)?", "Enkö mä oo koskaan osannutkaan mitään?" ja kaikkein vastenmielisin "Enkö kuitenkaan yrittänyt tarpeeksi?". Yritän löytää tuohon jälkimmäiseen vastauksen... Ajattelin myös kysyä rekrytyypiltä, oliko se nimenomaan tuo testi joka mut pudotti vai oliko ehkä jokin muu syy.

Vastoinkäymisiä kohdatessa alkaa toisaalta ajatella asioita vähän uudesta näkökulmasta. Kun ei saa yhtä asiaa, mitä yhtä hyvää tai parempaa voisi saada?

Olen viime aikoina ajatellut, että parasta olisi löytää kutsumustyö. Joka liittyy jotenkin ehkä johonkin seuraavista:
- corporate governance
- veroparatiisit
- ilmastonmuutos
- tuhokapitalismi

En tiedä vielä miten, mutta olisi niin siistiä löytää työ noilta alueilta. Rahaahan siellä ei hirveästi liiku, että onko tää sitten vaan lapsellista haaveilua? Pitäisi sitten kitkutella joillain tuilla ja stipendeillä, eli ei ainakaan elintaso tästä hirveästi lähiaikoina nousisi? Oon ehkä liian väsynyt ajattelemaan tätä asiaa tänään.

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Muistoja Luxemburgista, osa 1

On nyt kulunut kuukausi siitä, kun harjoitteluni Luxemburgissa loppui ja lensin takaisin Helsinkiin. Ehkä olisi tässä vaiheessa hyvä kirjoittaa fiiliksiä harjoittelusta ja takaisin paluusta. Koitan tehdä kirjoituksista aika henkilökohtaisia, koska siitä on eniten iloa itselle, ehkä myös muille.

Ensimmäiset päivät Stadissa menivät täysin pöllämystyneenä. Jotenkin oli niin käsittämätöntä ja absurdia, että kului vain 3 tuntia ja hups! Olet keskellä pohjoista periferiaa, jota myös Suomeksi kutsutaan. Kaikki ne ihmiset, kaikki ne paikat – näenkö niitä enää koskaan? Totta ihmeessä näen ainakin osaa siellä saamistani kavereista, yksittäin todennäköisesti. Jotenkin koko juttu tuntuu edelleen silti käsittämättömältä, ihan kuin kaikki viisi kuukautta olisi ollut vain unta. Osin tää fiilis totta kai johtuu mun kämpän ankeudesta ja periferisesta sijainnista... Mun on tavallaan pakko koko ajan tsempattava itseäni ja yritettävä olla näkemättä sitä kuinka kaameessa paikassa vietän aikaa! :D

Mitä kaikkea sitten noiden 5 kuukauden aikana tapahtui. Ensinnäkin sain aivan kamalasti työkokemusta, sekä kääntämisestä että terminhallinnasta. Olin siis kahdessa eri yksikössä, sillä vaihdoin yksikköä oltuani 3 kuukautta käännösyksikössä. Käännösyksikössä saamani työkokemus oli korvaamatonta, mutta työ oli loppujen lopuksi aika tylsää ja monotonista. Tuntuu itse asiassa aika hirveältä ajatuksena, että joku (no, suurin osa yksikön kääntäjistä...) on siellä töissä kymmeniä vuosia. Ehkä sinne on ajauduttu, ja sitten kun on tottunut mehevään palkkapussiin (EU-virkamiesten palkat ei ole mikään salaisuus, jos kiinnostaa niin kannattaa vaikka googlettaa niitä taulukoita...) niin totta kai sinne on melko helppo jäädä. Vastaavaa liksaa saa tuskin ainakaan enää keski-ikäisenä mistään nostettua (ja uudelleentyöllistyminen noin ylipäänsä on varmaan aika vaikeaa). Käsittääkseni kääntäjän on melko vaikea myös siirtyä muihin virkoihin talon sisällä. Mutta kai kaikki on mahdollista jos kovasti yrittää, ja tuurillakin on aina sijansa.

No niin, se käännösyksiköstä. Siellä lopetettuani menin Suomeen viettämään joulua. Sillä reissulla muuten huomasin ekan kerran, kuinka suomalaisilla on tapana tuijottaa toisiaan kuin mitkäkin riksulaiset teinit kartsalla. Se on ihan normaali käytäntö eikä sitä pidetä mitenkään tungettelevana. Aika monessa maassa ihmiset kunnioittaa toistensa yksityisyyttä. Suomessa se tehdään ehkä sitten eri tavalla, en tosin tiedä sitten millä tavalla... No mutta, muuten Suomessa käynti oli mukavaa, ja loma tulikin varattua ihan liian lyhyeksi aikaa, koska lähdin jo ennen uutta vuotta takaisin. Ei kannata muuten koskaan varata niin lyhyttä kotilomaa, mulla oli just joku hikinen viikko enkä ehtinyt nähdä kaikkia kavereita ja kunnolla irtautua työpiireistä. Kyllä puoltoista viikkoa on kotilomalle ehdoton minimi.

Palattuani Luxemburgiin jatkoin siis suorilta jaloin termiyksikköön. Se yksikkö olikin täysin erilainen kuin käännösyksiköt: porukkaa oli paljon vähemmän, ja mukana paljon vaihtuvia työntekijöitä (yksi terminologi kieliyksiköstä ja paljon harjoittelijoita ja study visitoreita, jotka teki palkattoman harjoittelun osana opintojaan). Termiyksikkö on niin monessa mukana eri instituutioiden kanssa, että mulle jäi kokonaisuus ehkä vähän epäselväksi. Pääasiallinen tehtävä on kuitenkin IATEn ylläpito ja päivittäminen – ja siinä työsarkaa riittääkin, huh! Omat tehtäväni liittyivät siis lähes yksinomaan IATEn termiprojekteihin. Se vasta olikin mukavaa hommaa, kun sai uppoutua sellaisiin juttuihin, mistä ei aiemmin ollut tiennyt juuri mitään: esimerkiksi EKP:n rahapolitiikkaan ja EU:n suunnittelemaan verolainsäädäntöön. Aivan huisin jännää, ja myös vastuullista työtä, sillä käääntäjät sitten luottavat siihen mitä IATEsta löytyy. Myös terminologian teoriaan liittyen nousi paljon mielenkiintoisia kysymyksiä. Terminhallinta (uudempi termi lienee content management ja siihen ilmeisesti sisältyy vähän muutakin) vaikuttaa kyllä mielekkäältä kaltaiselleni puritanistille, jonka mielestä on kivaa tehdä asiat kunnolla. Perfektionismi on toisaalta myös kaksiteräinen miekka, sillä jos kaiken täytyy aina olla täydelliseksi hiottua niin loppujen lopuksi saa aika vähän aikaan...

Se työasioista. No lisättäköön vielä se, että meillä oli koko harjoittelijajoukkiolle (1-4 harjoittelijaa per kieliyksikkö plus muutaman muun yksikön harjoittelijat eli yhteensä jotain vähän yli 50 harjoittelijaa) paljon koulutustilaisuuksia. Osa oli hyviä ja osa huonoja. Ja sitten käytiin toki siellä Brysselin päämajassa, jossa vasta vilskettä olikin. En ole varma oliko juuri silloin jotain erityisohjelmaa (muuta kuin valiokuntakokoukset), mutta ainakin TV-kameroita pörräsi eri paikoissa ja porukkaa oli paljon. Kyllä tosi erilainen paikka työskennellä kuin peilityyni Luxemburg. Paljon hyvännäköisiä pukumiehiä myös, tulikin mieleen että ei ehkä olis hassumpi paikka olla töissä... Käytiin siis seuraamassa paria kokousta ja saamassa jonkinlaista kokonaisempaa kuvaa parlamentin toiminnasta. Katsellessani valiokuntasalissa meppien avustajia (ehkä osa harjoittelijoita), joilla koko ajan puhelin soi ja näkyi olevan meininki päällä niin iski pieni kateus päälle, kun mietti kuinka erilaista on istua Luxemburgissa koko ajan toimistossa ties mitä 7 kuukautta vanhaa pölyistä pöytäkirjaa nakuttamassa, jota kukaan oman ohjaajan lisäksi tuskin tulee lukemaan... (Olin siis silloin vielä käännösyksikössä.) Tykkään kyllä toisaalta siitä kun on vähän kiirettä ja tekemisen meininkiä. :) Ainakin sopivissa määrin!

Brysseliin oli siis päivän reissu. Pidempi reissu tehtiin Strasbourgiin täysistunnon aikaan, ja samalla käytiin vierailulla myös Euroopan neuvostossa (siis ihmisoikeuksia käsittelevä neuvosto) ja Euroopan unionin ihmisoikeustuomioistuimessa. Jälkimmäinen vaikutti tosi mielenkiintoiselta työpaikalta, mutta se ei toimi kaikilla virallisilla kielillä, joten suomella ei ainakaan sisään pääse. Neuvostoa meille esitteli aika jäätävä saksalaisnainen ja tuomioistuinta tosi sympaattinen brittimies. Parlamentin rakennus Strasbourgissa on sisältä pimeä ja sokkeloinen. Sehän ei olekaan käytössä kuin vain täysistuntojen aikaan ja koko sijainnin tarpeellisuudesta on kiistelty varmaan sen alkuajoista lähtien. Kaiken siirtymisen vaivannäön lisäksi sehän on myös iso rahareikä. No joo. Siellä siis seurattiin jonkun aikaa täysistuntoa ja kuultiin muutama esitelmä. Ensimmäinen oli käsittämättömän ärsyttävä saksalainen virkamies, jonka oli tarkoitus kai syöttää meille jotain yhtenäisyyspropagandaa. Se kysyi kaikilta mistä maasta ne on ja sen jälkeen heitti jonkun stereotypian siitä maasta tai yritti matkia kielen aksenttia. Mun kohdalla se tosin matki ruotsalaista aksenttia, että miten meni noin omasta mielestä... Loppujen lopuksi kuitenkin syntyi ihan mielenkiintoista keskustelua politiikasta (tarkkaa aihetta en muista). Lisäksi kuultiin esitelmät ainakin joltain tulkilta ja Euroopan oikeusasiamieheltä. Jälkimmäinen esitelmä oli niin pitkästyttävä ja oli just joskus lounaan jälkeen, että naureskeltiin jälkeenpäin sitä, kuinka melkeen koko sali oli sen aikana puoliunessa...

Muuten Strasbourgissa kierreltiin sitten kaupunkia (joulutori ei ollut vielä avautunut, oltiin marraskuun kolmannella viikolla), syötiin flamkucheja, jota itsekin maistoin silloin ekan kerran, juotiin olutta. Strasbourg on kyllä nätti kaupunki ja varsin rauhallinen. Vikana iltana syötiin eka flamkuchit jossain minipubissa. Muistan että satoi mut halusin mennä ostamaan tupakkaa. Kysyin joltain baarimikolta että missä on lähin tupakkakioski, kuulemma piti ylittää joku silta. Kysyin onko se kaukana ja se vastas jotenkin hauskasti tyyliin ben c'est pas loin pour un paquet de clopes ! Kyl se kioski sit löytyi (tupakka on muuten aivan pirun kallista nykyään Ranskassa). Lopulta mentiin sit paikkaan nimeltä Les Frères Berthom joka oli tosi kiva. Tutustuin joihinkin pariisilaisiin media-alan opiskelijapoikiin ja oli kiva taas puhua vaihteeks ranskaa natiivien kanssa. Hoipertelin sit mun ja toisen suomalaistytön kämäseen Ibis-hotelliin illan lopuksi (oikeesti, siis esim. suihkun lattia oli ihan paskanen kun hotelliin tultiin). Oon kyllä aina ollu sitä mieltä, että jos kerran ulos lähtee niin ollaan sit pitkän kaavan kautta. Siihen nähden mulla on aina ollu paljon sellasia kavereita jotka haluu lähtee kotiin ennen kun ilta on päässy edes alkuun. Puhdasta tylsyyttä!

Strasbourg oli siis mahti reissu mutta myös vähän uuvuttava kaltaiselleni introvertille, koska jatkuva jättimäisessä ryhmässä liikkuminen on aika raskasta. Aina ei jaksa olla sosiaalinen.

No niin, aika julkaista postaus. Tästäkin tuli yllättävän pitkä vaikka jaoin tarkotuksella useampiin osiin. Seuraavassa sit asiaa Luxissa asumisesta ja muusta elämästä.