Kielitaidon edistymisestä

Olen törmännyt täällä erilaisissa yhteyksissä vaihtareihin, joiden kielitaito ei ole heidän omasta mielestään juurikaan edistynyt puolessa vuodessa. Eräs vaihtarikaverini kertoi eräästä kurssista, jolla opettaja oli kysynyt vaihtareilta, kuinka monta ranskalaista kukin tuntee – vastaukset liikkuivat ”yhden” ja ”viiden” välillä. Lyonin Erasmus-ryhmässä Facebookissa joku venäläinen tyttö kyseli itselleen palkallista ranskanopettajaa, kun ei ollut 5 kuukauden asumisenkaan jälkeen omasta mielestään onnistunut kehittämään kielitaitoaan.

Tällaisista kokemuksista kuuleminen kuulostaa aika surulliselta, ja itsekin pelkäsin että niin käy omallekin kohdalleni (tai pessimistisen luonteeni vuoksi pidin sitä jopa todennäköisimpänä skenaariona). Kokemukseni perusteella kyse on kuitenkin näissä esimerkkitapauksissa ehkä arkuudesta, ehkä mielikuvituksen puutteesta. Kyllä, on totta, että yliopistolla voi olla spontaanisti vaikea tutustua isoissa porukoissa liikkuviin ranskalaisiin, mutta eihän se toki ainoa keino ole tutustua paikallisiin. Itse olen tutustunut lähes kaikkiin Lyon-kavereihini ja tuttuihini enemmän tai vähemmän suoraan Couchsurfing-yhteisön kautta (tosin tätäkin joku voi väittää mielikuvituksen puutteeksi). Ja jos ei sohvasurffaus ajatuksena sytytä* niin varmasti jokaiselle löytyy se oma paikallinen ratsastus-, ristipisto- tai shakkikerho. Eikä mikään estä lähtemästä yksin ulos (jos kuitenkin suunnilleen ihmisten ilmoilla pysyy, luonnollisesti), ihmistyypistä riippuen sekin voi olla tapa tutustua ihmisiin ja voi olla jopa ihan hauskaa!

Samalla näistä kokemuksista kuullessani olen kuitenkin alkanut miettiä, että kuinka paljon oma kielitaitoni todellisuudessa on kehittynyt. Varmaa on, että varsinkin puhekieli on ottanu aimo harppauksia eteenpäin: intonaatioon ”mukautuminen”, uudet puhekielen ilmaukset, jonkun verran ns. slangisanoja. Totta puhuen nämä ovat kaikki sellaisia alueita, jotka peruskoulun, lukion ja yliopiston kieltenopetus on käytännössä sivuuttanut. En totta puhuen edes muista, millä tasolla puheranskani oli ennen Lyoniin tuloani – kaikki edistyminen on tapahtunut oikean kielen ja sen matkimisen kautta, nopeusvaihteluineen ja sananpainoineen (juuri kuten kieltenopetuksessakin asian tulisi olla, heh!). Puheranskan kohdalla vaikeudet ovat edelleen ymmärtämisessä, mutta tämä koskee vain erikoisempia aksentteja tai ”puhetyylejä” (joillain nopeasti puhuvilla ihmisillä on esimerkiksi tapana nielaista lähestulkoon kaikki vokaalit). Joskus tuntuu, että näitä ”tyylejä” on yhtä monta kuin on puhujaakin... Onneksi nämä hyvin epäselvästi puhuvat edustavat kuitenkin vähemmistöä, ja vaikeampaankin aksenttiin tottuu aikaa myöten.

Puhekieli siis sujuu, mutta kirjakieli on saattanut jäädä hieman taka-alalle: toki kaikki luentomuistiinpanot ovat ranskaksi ja olen lukenut kirjallisuuskurssilla jonkun verran klassikkokirjailijoita: Flaubertia, Montesquieuta ja Proustia (jos muuten luulee hallitsevansa ranskaksi monimutkaiset, polveilevat lauserakenteet, niin kannattaa testauttaa itsensä Proustilla!). Sen sijaan journalismi on jäänyt huomaamatta taka-alalle, jos ei lasketa Metron satunnaista selailua ratikassa. Pitäisi varmaan ostaa säännöllisesti jotain sanomalehteä.

Yleensä ottaen olen saanut ranskan kanssa sellaisen samanlaisen ”varmuuden” kuin englannin kanssa. Ymmärrän pääasiat, enkä enää pelästy ja ahdistu, jos en tajuakaan jotain lausetta – tiedän, että sanavarasto ei koskaan ole täydellinen, ja usein ymmärtämättömyys johtuu yksinkertaisesti kontekstin tuntemattomuudesta. Tämä ”pystyn kyllä ymmärtämään jos tarpeeksi yritän”-asenne on tärkeä kielen oppimisessa. Tapasin pari päivää sitten yhden kanadalaisen tyypin, jolle opetin jonkun verran ranskaa. Kyseisellä tyypillä oli ilmiselvästi ”lahjat muualla” kuin vieraissa kielissä, mutta yllättävän hyvin tuo näytti pärjäävän varsinkin ymmärtämisen kanssa: vieraan kielen ymmärtäminen on paljon myös ennakoimista ja loogista päättelyä.

*) Kuuntelin kerran erään italialaisen vaihtarin valitusta siitä, kun ranskaa ei pääse ”missään” puhumaan, kaikkialla on vaan vaihtareita, ja ehdotin tälle että lähtisi joskus Couchsurfing-iltamaan. Vastaus oli, että ei kiinnosta sellainen toiminta. Sanoin, että niissä tapahtumissa on ideana ihan vain kansainvälinen ilmapiiri, ei kenenkään majoittaminen. Mutta ei, kun ei halua tukea koko konseptia. Tässä tapauksessa sanoisin että on ihan oma syy jos ainoa kieli jota vaihdon aikana puhuu on muiden italialaisten kanssa puhuttu italia.

Äijäilyä, kulttuurieroja ja pari kaupunkia

Hyvää uutta vuotta vaan monilukuiselle lukijakunnalleni.

Suomessa tuli tosiaan pyörähdettyä, takaisin tulin vähän yli viikko sitten. Helsinki oli jostain syystä odotettua miellyttävämpi kokemus. Ehkä se tuttuus, helppous ja kielen ymmärrettävyys oli mukavaa vaihtelua, oli jotenkin tosi kotoisa olo.

Yksi sellainen juttu mitä en ainakaan Suomesta kaipaa on ns. äijäkulttuuri. Tätä on tosi vaikea selittää käytännön esimerkeillä: olisko Petri Nygård? Joku käsitys siitä, että "kovin jätkä" tai "tosimies" on se, joka onnistuu kumoamaan illassa eniten kolmosolutta. Seuraavan päivän puheenaihe onkin sitten jo valmiina: kuka oli eniten kännissä ja kuka ei muista mitään. Testimaan Tosimies-testin mukaan tosimies painaa yli 90 kiloa, kuluttaa enemmän olutta kuin vettä, kirjoittaa tikkukirjaimilla, kusee ohi ja pyörii hangessa saunan jälkeen. "Tosimies ei pyyhi", totesi eräs sijaisopettaja ala-asteella veljelleni miestenvessassa. Tosimies vastaa käsitystä alkuperäisestä, barbaarisesta luolaihmisestä, joka tunnistaa vain elämän perustarpeet (viina, eläinperäinen ruoka, tissit?). Tosimies on kuitenkin enemmän tai vähemmän lihava - liikunta ei ilmeisesti sitten kuulu näihin perustarpeisiin. Ja jostain syystä tätä suomalaiset miehet ihailevat ja tavoittelevat.

Tässäkin tapauksessa kuva kertoo enemmän kuin...

Ei sillä, etteikö Ranskassa viini ja olut virtaisi - toki, usein viikollakin. Se vaan ei ole pakollista. On ihan ok juoda vain kaksi olutta (täällä yksikkö on demi, puolikas, eli 0,25 l) lauantai-iltana, tai olla vaikka juomatta ollenkaan. Ei ole mitään "kestävyysmittaria", jolla pitäisi todistaa olevansa oman sukupuolensa edustaja.

Toinen juttu on vieraanvaraisuuskulttuurin heikkous, ettei jopa puuttuminen. Pidetään juhlat, joissa isäntäväellä ei ole mitään tarjottavaa, vaan "OPM". Ylipäänsä sellainen mentaliteetti, että jokainen pitää huolta itsestään. Perheenjäsenet syövät kaikki omilla tahoillaan ja milloin itse parhaaksi näkevät. Jos joku tekee jotain toisen puolesta niin toinen on automaattisesti kiitollisuudenvelassa. Otetaanpa yksinkertainen tosielämän esimerkki: jouduin kerran HY:ssa jäämään pois yhdeltä luennolta. Pyysin tutulta luokkatoverilta, että voisin kopioida tämän muistiinpanot. Seuraavalla kerralla kun kyseinen tyyppi oli ollut poissa hän pyysi omia muistiinpanojani vedoten sanallisesti siihen, että oli itse antanut minulle muistiinpanonsa. Ranskassa taas ei ole mikään ”big deal” pyytää joltakulta muistiinpanoja, oman kokemukseni mukaan ainakaan. Ihmisillä on myös huomattavan (ehkä ärsyttävänkin) pieni kynnys pyytää ventovierailta erilaisia tupakkatarpeita.

Se Suomesta toistaiseksi. Amsterdamissa tuli tosiaan pyörähdettyä pariin kertaan lentovaihtojen yhteydessä. Mukavan ja rennon oloinen kaupunki, jonka hintataso vaikutti yllättävän alhaiselta (ainakin ulkona syömisen suhteen)?! Punaisten lyhtyjen katu tosin oli lähestulkoon traumaattinen kokemus. Coffeeshopit oli juuri sellaisia kun arvelinkin, tosin se jossa kävin oli ehkä vähän kaupallisemmasta päästä.

Amsterdamissa oli hauska nähdä, kuinka hyvin pyöräliikenne voi parhaimmillaan toimia. Kaikki vaikuttavat kulkevan pyörillä. Keskustassa on miellyttävän rauhallista ja hiljaista, kun pyörä ilmeisesti korvaa osin sekä henkilöauto- että julkista liikennettä.

Haamsterdam.

Pariisissa tuli myös käytyä ystävän luona. Musée d'Orsay on ehdottomasti visiitin arvoinen paikka, varsinkin jos impressionismi ja ekspressionismi nappaa, ja vaikka se onkin huomattavasti pienempi kuin Louvret ja kumppanit niin ei siltikään jaksettu koluta sitä loppuun nälältä vaan lähdettiin keskivaiheilla suosiolla syömään. :D

Musée d'Orsayn aula

Myös Moulin Rouge tuli ohitettua pubireissulla. Siinäpä alue jolla en haluaisi asua:
joka kulmassa vilisee jos jonkinlaisia seksivälinekauppoja ynnä muita punaisen valon palveluita...

Ja jotta tämä kirjoitus ei vain haisisi vaan myös maistuisi sillisalaatilta, niin pistetään vielä perään pari päivää sitten kirjoittamiani viime lauantain (Lyon-)tunnelmia (joka itse asiassa taisi kaiken kaikkiaan tuhota kaikki vähäisetkin mahdollisuuteni eilisen tentissä). 

Aloitettiin Raspoutinesta (Croix-Roussessa 35 Rue Imbert Colomès) joka on kaiken kaikkiaan vähän tylsä paikka ja jonka molemmat baarimikot vaikuttivat olevan enemmän tai vähemmän kujalla mitä tulee niin asiakkaiden palvelemiseen kuin drinkkien tekemiseenkin. Musiikki liian epämääräistä tanssimiseen, liian kuuma. Sisällä voi kuitenkin polttaa, mikä on pientä plussaa, tosin se kuumuus ohjaa helposti ulkosauhuille. Jännittävin hetki oli, kun joku tyyppi ihaili suureen ääneen sitä kuinka siistiä on, että mulla ei ollut huulipunaa niinkuin muilla paikan tytöillä. Wtf?? Tylsyyden pakottamina lähdettiin sitten osalla porukasta Bec de Jazziin (19 Rue Burdeau), joka on hämyisä ja rento paikka jazz-tanssilattialla ja jonka toinen baarimikoista näyttää nuorelta Mikko Leppilammelta – mitä muuta muka voi paikalta toivoa? Noh, ehkä enemmän livebändejä, yläkerran tanssilattian reunalta kun löytyy suuri flyygelikin lähes tyhjän panttina. Juomamenustakaan ei löydy muuta kuin hanaolutta, viiniä ja tuoremehua, millä ei tosin ilmeisesti ole mitään vaikutusta paikan suosioon. Tanssiminen oli tälläkin kertaa oikein mukavaa, mutta toki Lyonistakin kaiken maailman weirdoja löytyy jotka jäävät hihaan roikkumaan kun niiden kanssa on yhden tanssin pyörähtänyt. Juomien ja tavaroiden kanssa pitää olla myös ekstravarovainen niin täyteenahdetussa ja hämärässä paikassa. Ja se vessa... Parin-kolmen neliömetrin ”tila”, jossa varsinaiseen wc-koppiin pääsee vain ohittamalla pisuaari, jossa tietenkin aina hengaa joku, mikä on enemmän tai vähemmän kiusallista humalatilasta riippuen. 

Eilinen tentti olikin sitten pelkkää paskaa. En ole näköjään viimeisessä 13 vuodessa oppinut järkevää tapaa valmistautua kokeisiin – varsinkin kun tiedän, että aihealueessa yli puolet on uutta ja kaikki matsku on vieraalla kielellä (=hitaampaa lukea, sanoivat mitä sanoivat, eikä sanakirjaankaan turvautumiselta voi täysin välttyä). Omien laskelmieni mukaan saan n. 8 tai 9 pistettä 20:stä. Uusintaa odotellessa (Lyon 2:ssa kaikki, siis ihan kaikki uusinnat ovat kesäkuussa)...

Jouluja

Suomesta ei oo ainakaan vielä toistaiseks (Stadiin asti en oo vielä päässy) tullu mitään shokkia... Muuta kuin että ihmiset on kilttejä ja hiljaisia. Jotenkin suomalaiset näyttää tosi kalpeilta ja heiveröisiltä (ja lättänaamaisilta) verrattuna... no, muunmaalaisiin. Ollaan me kai sit aika sisäsiittoisia.

Käytiin joulukirkossa tänään klo 7 ja oli ihanaa päästä taas luterilaiseen jumalanpalvelukseen, oli kauhee ikävä virsiä. Vaikka kirkko oli täynnä niin oli alusta loppuun hiljaista eikä mitään pälinää, tunnelma oli jotenkin tosi harras.

Sataa sataa ropisee ja aurinko tais alkaa laskea jo kolmen aikaan. Sateessa juokseminen on kyllä ihanaa joten eipä se haittaa. Saunassa tuli myös käytyä eilen pitkästä aikaa ja hypittyä ulkona uimapuvussa, jee. Oon varmaan jotenkin fyysinen ihminen kun mulle on tärkeetä esim. saada kuumuuden jälkeen äärimmäisen kylmä kokemus. Ja tunnen heti elimistössä jos alan lihoa tai laihtua. Jännän äärellä.

Ollaan mässätty ja pelattu (tai muut pelaa League of Legendsiä ja mä Tomb Raider III:ta) ja katottu pari leffaa. Ainakin Fight Club, joka ei ollut ehkä ihan niin tajunnanräjäyttävä kuin teininä, mutta hyvä ja vaikuttava leffa silti. Ja Edward Norton on edelleen håt. Katottiin myös Keisarin uudet kuviot, joka on hauska hyvän mielen elokuva.

Hei oon Anna 10 v. ja kirjoitan blogitekstiä samalla mentaliteetilla kuin sydän- ja kissakuvioista päiväkirjaa. Tänään heräsin ja menin kouluun ja oli tyhmää ja oli kivaa ja sit syötiin ja sit mentiin nukkumaan. Älkää silti kaikotko ihan vielä, mystiset lukijat (?).

Fiilikset

"Dans Venise la rouge, pas un bateau qui bouge..."

Hellurei!

Venetsian-reissustani on jo kaksi viikkoa, mutta yllätysyllätys tän postauksen julkaiseminen on jäänyt... Ajattelin siis vähän koota tänne mitä sieltä jäi käteen.

En ollut siis koskaan käynyt ko. kaupungissa, ja epämääräisissä mielikuvissani kuvittelin sen pieneksi kaupungiksi, joka koostuu pienistä kujista ja kanaaleista. Kuvitelmani pitivät paikkansa – kaupunki tosiaan on hyvin pieni (pääsaari itä-länsisuunnassa GoogleMapin mukaan 4-5 km ja pohjois-eteläsuunnassa n. 2 km silmämääräisesti arvioiden, plus iso kanaali ja pari ympäröivää saarta, itse kävimme eteläisellä Giudeccalla pääsaaren lisäksi) ja se koostuu lähinnä pienistä kujista ja kanaaleista. Autoille ei käytännössä ole tilaa laisinkaan, ihmiset ja tavarat siirtyvät paikasta toiseen veneissä. Kanaaleissa kulkee ihmisten omia veneitä (usein pieniä käytännöllisiä moottoriveneitä, jostain syystä ei tullut sellaisia kunnon ökyveneitä bongattua ollenkaan vaikka sellaisella olisi varmaan kiva mennä seilaamaan merelle? Venetsian sisäiseen liikkumiseen toki iso vene on varsin kömpelö ellei mahdoton), vesibusseja (eli pieniä matkustuslauttoja), taksiveneitä (superkalliita) ja gondoleja. Gondoliajelu ei erityisesti houkuttanut sillä vesillä sitä oltiin koko ajan muutenkin, toisekseen myös hinta oli muistaakseni 80-100 e. Kolmanneksi joku saksalainen turisti putosi gondolista ja hukkui toiseksi viimeisenä matkapäivänämme vesibussin ja gondolin yhteentörmäyksessä. Tätä en kyllä ihmettele yhtään, sillä gondolit olivat minun nähdäkseni koko ajan vain tiellä ja niitä oli pahimmillaan kanaali täynnä pitkin poikin sikin sokin ja vesibussikuskeilla ja muilla veneillä on varmaan jatkuvasti täysi työ väistellä niitä. Tosi romanttista.

Gondoleista ei valitettavasti tullut napattua kuvaa, mutta
tässä Giudecca canalilta vesibussista otettua matskua.

Venetsian turistikatujen liiketoiminta toistaa itseään: pieniä kahviloita, ravintoloita (joista useissa oli erikseen menu turistico!), matkamuistoliikkeitä (italialaisten tai arabien pitämiä), luksusliikkeitä (Gucci, Vuitton, Burberry...). Ravintoloiden ja kahviloiden nimet eivät usein ole ulkona näkyvissä vaan niissä lukee vain esim. ristorante, mikä voi tehdä niiden jälkeenpäin lokalisoimisesta haastavaa, varsinkin kun Venetsiassa ei ole mitään modernia kadunnimi-katunumero-systeemiä vaan kaupunki koostuu epämääräisistä ”kortteleista” ja talonumeroista (esim. 4763). Mikäs siinä suunnistaessa. Hintataso ravintoloissa on ihan keskimääräistä eurooppalaista tasoa, tosin toki löytyy aina myös edullisempia paikkoja. Kahvilat ja ruokakaupat on sitten sitä edullisempaa Italia-tasoa.

Pizzat eivät ole Venetsian erikoisuus (kaupungissa ei kuulemma ollut ennen 70-lukua yhtäkään pizzeriaa ja pizzoja kuulemma pidetään pohjois-Italiassa muutenkin simppelinä ja vähäarvoisena ”lasten ruokana”). Tästäkin huolimatta suosittelisin kokeilemaan ainakin kurpitsapizzaa jota löytyy ainakin Giudecca-saaren Dolcemente Salatesta. Pizzassa siis tomaattisose on korvattu kurpitsapyreellä, ja ai ai kun on hyvää! Tuo makuelämys pistää miettimään, miksi pizzaan ylipäänsä pistetään aina tomaattia... Muina täytteinä paikan nimikkopitsassa oli punasipuli ja pekoni (ja mozzarella totta kai), jotka sopivat kurpitsapizzaan kuin punasipuli, pekoni ja mozzarella kurpitsapizzaan. Ja hintaa tuon paikan pitsoille oli joku 6-8 e.

Yleisenä suosituksena mainitsisin mielelläni pikkubaarien pikkusuolaiset, joita on usein kattava valikoima lähes joka kahvilassa. Siis esim. munakoiso-omelettipaistosta, täytettyjä minisämpylöitä (täytteinä esim. brie, aurinkokuivattu tomaatti jne.), friteerattua sitä-sun-tätä. Kun noita mukavasti yhdistelee niin tulee jo melko helposti maha kuin maha täyteen aivan naurettavalla pikkurahalla. Lisäksi pääsee maistelemaan samalla kertaa monia erilaisia juttuja. Suosittelen! Kunpa tällainen konsepti rantautuisi Suomeenkin... Suomalaisissa baareissa se syömisvalikoima taitaa rajoittua suolapähkinöihin ja kuivalihaan. Nam. Suomessa varmaan muuten tulee vastaan kaiken maailman pakkaamattomien elintarvikkeiden myyntiluvat.

Varsinaisia yökerhoja ei Venetsiassa ole, tai kuulemma on yksi, jonka sisäänpääsy sekä kaikki drinkit maksavat 10 e kukin. Yöelämä koostuu lähinnä pienistä baareista ja kahviloista. Onnistuimme törmäämään myös uutuuttaan hohtavaan ja huimaa suosiota nauttivaan pieneen jazz-baariin, jossa soitti parhaillaan lahjakas piano-bassoduo. Noin kolmituntinen italian-, ranskan- ja englanninkielisten hittien setti ja kaikki ulkoa!

Tässä on joku Italian erikoiscocktail, spritz, jossa on valkkaria, Camparia ja soodavettä. Ja oliivi. Ei erityisesti vienyt sydäntäni, mutta ehkä sekoitus vain oli liian laimea...

Yövyimme melko uudessa Generator-hostellissa, jota voin suositella kaikin puolin. Hostellin ala-aula on tilava ja viihtyisä baari, josta löytyy myös pientä syömistä (siellä ei tosin loppujen lopuksi tullut syötyä, joten menusta en osaa sanoa mitään). Baaripuoli on viimeisen päälle tyylitelty, en tiedä mikä oli sisustajan visio, mutta lopputulos on jokseenkin kitsch – vaikea sanoa oliko tässä jopa ironiaa mukana. Fiiliksestä tulee mieleen Quiltyn asunto Kubrickin Lolitassa, jos armas lukija on sattunut kyseisen leffan näkemään. 

Jos ei, niin tässä tekijänoikeuksia loukaten julkaistu kuva ko. mielleyhtymästä.
Oli siel kyl vähän siistimpää, ainakin päiväsaikaan. 8)

Joka tapauksessa hostellista en muuta pahaa sanottavaa keksi kuin sen että se on väärällä saarella, sillä joka kerta kaupunkiin mentäessä pitää ottaa kallis vesibussi.

Julkinen liikenne on siis hintavaa. Vesibussi lentokentältä kaupunkiin maksaa 15 e – toinen vaihtoehto on normibussi ja siihen päälle tavallinen vesibussi. Kolmas vaihtoehto on 120 euron taksivene, juuei. Tavallinen vesibussi maksaa 7 e per suunta, 72 h lippu on 35 e. Aika paljon kolmen päivän julkisesta liikenteestä, eikö totta? Koska hostellimme sijaitsi sillä puolityhjällä saarella niin vesibussilla tuli ravattua joka päivä, eli 35 e:n lippu oli kannattavampi. Kerran tuli mentyä myös pummilla... 0:)

Tässä vähän grand canalea.

Venetsiaan olisi kyllä mahtava palata kesällä. Ja yrittää keksiä päästä joku sellainen sesonki, ettei koko muutaman sadan hehtaarin kokoinen saari ole tukittu täyteen keskimääräisen italialaisen kujan levyisiä jenkkituristeja. Kovin paljon tekemistä Venetsiassa ei tosiaan ole, lähinnä ihastelemista ja ihmettelemistä ja ravintoloissa notkumista. Tai sitten joillain on enemmän mielikuvitusta. Turistien must-kohteista tuli tsekattua San Marcon torni ja Galleria d'Academica -taidemuseo, jossa oli itseään toistavien keskiaikaisten kalpeanaamojen lisäksi muutama Leonardo da Vincin (!) luonnos, joita markkinoitiin tietenkin ”Da Vinci -näyttelynä”, mutta eipä siinä mitään, harvemminpa sitä pääsee Da Vincia ihastelemaan ja vieläpä ihan ilmaiseksi. Muun muassa Uomo Universale oli seinällä. Lahjakas herra oli hän...

Piazza San Marco

Söpöjä taloja

Hostellin edestä

Siinäpä se. Mulla alkoi muuten joululoma äsken! Kuinka hämmentävää. On mulla kyllä silti tekemistä. Pitää keksiä millä maksan 3 kuukauden vuokran etukäteen, etsiä harjoittelupaikkaa ja töitä ja kaikkea hassunhauskaa. Joululahjatkin pitäis ostaa, tosin se on pääsääntöisesti kivaa hommaa.

Tiistain random mietteitä

(Paskaa otsikkoa oikeuttaen: koitan päästä töihin Kotukseen ja ajaa suomen kieleen läpi uudistuksen, että "perus" ja "random" hyväksyttäisiin myös kirjakielessä taipumattomina adjektiiveina! Ihan jo siitä syystä, että vaikkapa ilmaisuilla "peruskoulu" ja "perus koulu" on täysin eri merkitys ja tätä eroa ilmentää myös puheen erilainen intonaatio.)

Alan kohta olemaan jäävi tekemään Suomen ja Ranskan välistä vertailua. En enää muista, millaisia erityispiirteitä Suomella on. Todennäköisesti vuorossa on jälleen hirmuinen kulttuurishokki, kun käyn siellä jouluna pyörähtämässä. Kaamoksen puuttumisen tosin huomaa jo nyt. Vaikka täällä on kylmä, niin ei se haittaa niin paljon, kun on valoisaa kuitenkin suurimman osan päivästä. Kai tää tästä vielä jonkun verran pimenee. Mutta musta on tullut yllättäen täällä aamuvirkku! En oo ihan varma onko tää epämukavan tyynyni ansiota vai mitä, mutta usein menen mielelläni melko aikaisin nukkumaan ja klo 6.20-herätykset eivät kirpaise mitenkään ylitsepääsemättömästi (riippuen toki siitä paljonko on aiempina öinä nukkunut).

Haluaisin kirjoittaa tänne sukupuoleen liittyvästä kulttuurista yleisesti. Ranska on jonkun asteikon mukaan 52. tasa-arvoisin maa maailmassa (ykkösenä Suomi) ja multa kysellään koko ajan, että miten se näkyy täällä, millaisia eroja oon huomannut, onko Suomessa kaikki tytöt saalistavia naarastiikereitä niin kuin (kuulemma?!) Ruotsissa asia on. Tää (epä-)tasa-arvojuttu jotenkin hämmentää mua, sillä oon kokenut että naiset on kuitenkin Suomessa jotenkin syrjäänvetäytyvämpiä (harmaavarpunen, seinäruusu, you name it), verrattuna ranskalaisiin naisiin jotka on jotenkin aktiivisempia ja sosiaalisempia, mikä näkyy vähintäänkin puheliaisuudessa. Ehkä rohkenisin sanoa että suurin ero on itsevarmuus. Nyt kun aloin tarkemmin asiaa miettimään niin enpä tiedä oonko miehissä huomannut eroja, ainakaan vastaavia - kyllä täällä on ihan yhtä ujoja miehiä kuin Suomessakin, itse asiassa tulee heti mieleen useampi tällainen tapaus.

En tiedä onko sitten epätasa-arvoksi laskettu ne monet sukupuolieron tekevät käytännöt, joita täällä toki on. Ihan jo puhuttelumuodot madame, monsieur ja mademoiselle. Näitä käytetään enemmän kuin Suomen vastaavia yksinkertaisesti siksi, että täällä puhutellaan enemmän. Esimerkiksi pankin tai vastaavan tiskillä vastaanottohenkilö voi sanoa "madame?" pyytäen seuraavaa asiakasta asioimaan, kun Suomessa varmaan vastaavassa tilanteessa sanottaisiin "seuraava" tai "niin?" ja yritettäisiin epätoivoisesti hakea katsekontaktia. Ja kuten olen aiemmin kirjoittanut, niin opettajan on täysin tavallista puhutella vaikka "huonosti käyttäytyvää" (eli esim. puhuvaa) opiskelijaa luennolla - tällöin usein pelkkä "mademoiselle/monsieur" riittää. Mutta nyt meni vähän aiheen ohi... Muista sukupuolieron tekevistä käytännöistä tulee ensin mieleen tervehtiminen. Naista suudellaan aina poskille (la bise) (sekä silloin kun on kyse uudesta tuttavuudesta että ystävien kesken), miestä useimmiten kätellään ellei sitten kyseessä ole todella hyvä ystävä (poskisuudelma on muuten hygieenisempi tapa tervehtiä kuin kätteleminen, jos jotakuta kiinnostaa!). Ja sitten tietenkin joka kerta kun viitataan verbaalisesti ihmiseen niin sukupuoli tulee samalla ilmi (un ami / une amie, un vendeur / une vendeuse, en oo tosin ihan varma voiko pote ('kaveri') viitata myös tyttöihin?).

Voisin kirjoittaa myös täkäläisestä Suomi-kuvasta, mutta en tiedä onko siitä niin paljon sanottavaa... Ehkä tyhjentävää on jos vaan neuvon, mihin kysymyksiin esimerkiksi vaihtarin on syytä varautua vastaamaan:
1. Suomessa puhutaan siis suomea. Se on varmaan aika lähellä ruotsia?
2. Ai ei vai, eli se on sitten slaavilainen kieli?
3. Miten sulla on kylmä, kun etkö oo jo Suomessa tottunut siihen?
4. Onks revontulet hienoja?
5. Onko poronliha hyvää?
6. Mitä perinneruokia teillä on? (Ala kuule selittää jostain mämmistä ja kalakukosta, varsinkin ranskaks... Huom. pullamössölle löytyy artikkeli Wikipediasta!)
7. Vitsi mä haluisin muuttaa Suomeen. Teillä on niin hyvä koulutusjärjestelmä, vai mitä? (Öööö... No onhan meillä toi powerpoint ja videotykki ja... ööö... *yrittää keksiä jotain tosi hienoa*)

Ja sitten täsmällisempiä kuulumisia. Jos jokin aika sitten valitin, kuinka on liikaa treffiseuraa ja ei juurikaan kavereita, niin viime aikoina tilanne on korjaantunut niin, että treffiseura pysyy vakiona mutta kavereita on tullut enemmän (tai pikemminkin oon tutustunut paremmin niihin jotka tunsin jo ennestään lol). Muutenkin alkaa olla jotenkin jo kotoisampi fiilis täällä. Nyt jos jaksais vielä tehdä jotain järkevää (kokeisiinluku, joulumatkojen varaus, läksyt, kandi) niin olis hyvä.

 Ja nyt oon taas vaihteeksi näköjään tulossa kipeäksi.

Uus tucca! + pari leffa-arvostelua

Nyt oon ollut lomalla ja lähinnä vaan laiskotellut. Eilen käytiin keskiaikaisessa kylässä Pérougesissa, joka oli oikein söpö pikku paikka. Teki oikein hyvää nähdä vähän vehreää luontoa. Paikallinen kasvillisuus on jotenkin edelleen mulle niin eksoottista, että ihailen edelleen maisemia ällistyneenä. Kyllä sitä joskus riittää niin pienet asiat innostamaan... Huomenna olis tarkoitus mahdollisesti käydä Annecyssa ja ainakin sunnuntaina Grenoblessa.

Kävinpä tuossa lähikampaajalla leikkauttamassa tukkaa. Paikka oli ilmeisesti perheyritys, ja suunnilleen ikäiseni poika aloitti hiustenpesulla. Hiuksia pestessä ja kammatessa kävi mielessä, että onko kyseessä joku pikasijainen tai harjoittelija, sellaista rääppimistä ja repimistä oli se käsittely... Ehdin jo päätellä, että josko paikalla ollut vanhempi nainen hoitaisi leikkauspuolen, joten kun sama poika ottikin sakset käsiinsä niin pelko hiipi persiiseen. Leikkaaminen olikin sitten sellaista räpellystä, että aloin jo suunnitella, minne menisin korjaamaan auttamatta karmean lopputuloksen. Mutta sitten kun pääsin vihdoin peilistä katsomaan (kuivattua) kuontaloa, niin sain huokaista helpotuksesta: lopputulos olikin yllättävän siisti. Pieniä "spagettivaikutteita" (hiustuppomaisuutta) löytyy, mutta muuten leikkaus on tasainen. Opiskelijahinta 35 e, ihan ok.

Liikunta tekee hyvää. Eilen vähän jumppasin ja pääsin suorastaan euforiseen tilaan! Se oli lähestulkoon pelottavaa... Pitäisi alkaa harrastaa jonkinlaista liikuntaa ainakin joka toinen päivä. Lisäksi huomasin että pienikin jumppa tekee jo ihmeitä ololle ja ulkonäölle, ei tarvitse rehkiä paria tuntia salilla. :3

Koska en osaa päättää aloittaisinko kirja- vai elokuva-arvostelublogin, uskon että tässä blogissa voin harjoittaa molempia suuntauksia. Siispä: viime aikoina olen katsonut kolme elokuvaa: Ingmar Bergmanin Nattvardgästerna (1963), Les Misérablesin (2012) ja The Great Gatsbyn (2013), joista pelkästään ensimmäisen elokuvateatterissa (muutama viikko sitten Lumières-elokuvafestivaalilla). Koska Les Misérablesin aikana olin kipeä, väsynyt ja mahdollisesti krapulassa, ohitan sen maininnalla, että epämääräisessä mielentilassa saamani ensivaikutelma ei ainakaan sytyttänyt varsinaisesti (en ole esimerkiksi varma, olivatko lauluesitykset tarkoituksella vähän b-luokkaisia, koska tavallaan haluttiin pistää näytteleminen ja näyttelijöiden oma ääni edelle, mikä on omasta näkökulmastani vähän njääh, koska elokuva käytännössä koostuu laulunumeroista ja musikaalielokuvan kontekstissa on vähän tylsää jos ne kaikki ovat enemmän tai vähemmän kuraisia. Noh, ehkä olen vain ahdasmielinen...).

Ingmar Bergmanin Nattvardgästerna (suom. "Talven valoa", wtf? Oma suomennosehdoukseni olisi ollut "Seurakuntalaiset") oli synkkä. Synkkä, raskas ja ironinen. On vaikea tehdä yksityiskohtaista arvostelua paljastamatta juonta. Sanalla sanoen pidin, koska elokuva palautti uskottavasti elämän peruskysymysten äärelle (vau, mitä sanankäänteitä) ja lisäksi ohjaus ja kuvaus olivat intentiivisiä ja pitivät otteessaan. Miinusta hieman liian synkästä, peräti masentavasta teemasta - toisaalta tätä osattiin käsitellä hienosti ironian keinoin - ja hieman liian pitkistä kohtauksista (itse asiassa elokuvan keskivaiheilla joku takanamme alkoi kuorsata, mikä herätti hihitystä koko salissa). Ja tietenkin ainoan varsinaisen naishahmon, Märta Lundbergin, typeryydestä ja avuttomuudesta - hahmo jäi myös melko pinnalliselle tasolle mieshahmoihin verrattuna.

The Great Gatsby oli jotain... no, ennennäkemätöntä. Visuaalisesti elokuva on aivan uskomaton: joka kohtaus on kuin oma maalauksensa. Yksityiskohdat ovat äärimmäisen hiottuja ja uskoisin myös, että historiallisesti totuudenmukaisia. Entäs sitten se juoni? No jaa. Alussa (joka on piiiitkä) ei vaikuta tapahtuvan juuri mitään merkittävää, ihan kuin varsinaista juonta ei olisi laisinkaan. Loppupuoli se sitten onkin vasta melkoista oopperaa: paljon tapahtumasarjoja, joista osa tuntuu aivan irrallisilta. Pääasiassa juoni kuitenkin keskittyy Gatsbyn persoonan ympärille (sen enempää paljastamatta) - kuvaisin elokuvaa kenties psykologiseksi draamaksi. Jo elokuvan keskivaiheilla on myös huvittavaa nähdä, kuinka alun varsinainen "päähenkilö", joka toimii samalla koko elokuvan "kertojana", työnnetään tyystin sivuosaan, enkä tiedä onko hänellä loppupuolellakaan enää repliikin repliikkiä. En ole lukenut kirjaa, mutta uskoisin sen olevan jollain tapaa kokonaisuudessaan koherentimpi. Joka tapauksessa psykologisena draamanakin se on ehkä vähän mukasyvällinen, enkä tiedä onko sillä loppujen lopuksi kovinkaan paljon annettavaa - parasta elokuvassa on ehdottomasti estetiikka ja tunnelma. Elokuvateatterissa tämä olisi ollut varmasti upea kokemus.

Halloween on jotenkin aina ollut mulle sellainen pakkopulla-juhla. Toisaalta esimerkiksi eilen kaupungilla mielikuvituksellisia asuja nähdessäni alkoi itsekin tehdä mieli pukeutua ja laittautua... Esimerkiksi Croix Roussen baarissa (joka oli tietenkin viimeisen päälle Halloween-teemaan koristeltu!) ollessamme eräs papiksi pukeutuneista baarimikoista tuli yllättäen "siunaamaan" juomamme tekemällä ristinmerkin niiden ylle! Haha, kyllä sitä jotkut keksii.